|
| Hinta euroa | Milj. pikseliä | Lcd-näytttö | Kuvaa/sek. | | 5590 | 18,1 | 2,5 | 2,0 |
Turha sitä on kieltääkään. Kun ottaa perinteisen näköisen Leica-kameran olalle ja lähtee etsimään täydellistä kuvaa Cartier-Bressonin tai Capan tapaan, tuntee itsensä tavallista paremmaksi valokuvaajaksi.
M9 on selvästi 1940-luvun kokonaan mekaanisten huippukameroiden perillinen. Uudessa Leicassa on automaattinen valotus ja Auto ISO, mutta kuvaajan osuus säädöistä on tavallista suurempi. Kun valotus säädetään käsin, toimintaa ohjaa kolme pientä valodiodia, jotka opastavat oikean valotusajan, himmenninaukon ja ISO-arvon löytämisessä. Valot näyttävät vain ali-, ylitai oikean valotuksen, joten menetelmä on melko karkea. Ainoa kuvausohjelma on aukon esivalinta. Valotuksen korjaus tällaisella automatiikalla on hankalaa ja hidasta.
Tarkennus toimii perinteisesti mittaetsimellä. Siinä tarkkuus haetaan liikuttamalla tähtäimen keskellä näkyvää pikkukuvaa. Kun pikkukuva ja varsinainen tähtäinkuva ovat kohdakkain, kuva on tarkka. Kamerassa ei ole suorakatselua eikä suoraa pääsyä valkotasapainon säätöön.
Leica toimii siis monin tavoin eri periaatteella kuin normaalit järjestelmäkamerat.
Oman tien kulkija
Suurin kuvausnopeus on vain kaksi kuvaa sekunnissa. M-sarjan objektiiveja on 22, mutta joukossa ei ole zoomeja. Polttovälialue riittää 18 millistä 135 milliin ja hinnat vaihtelevat 1100 eurosta aina 8500 euroon. Leica-kameroiden myyjiä on vähän, joten hintakilpailuakaan ei juuri pääse syntymään.
Leican edellisen, M8-mallin valotus ei aina toiminut ongelmitta, mutta M9:ssä asia on korjattu. Kun kameran toiminnan on oppinut, sitä on nopea käyttää, ja mekaanisen kameran kuvaustuntuma on mainio.
Lue loput testistä DIGI KUVA -lehdestä 6/2010
|
Näytä oma kuvasi